Puolustusvoimat
www.puolustusvoimat.fi

Suoraan sisältöön »

Taustaa erikoisjoukoista

Erikoisjoukot syntyivät nykyisessä mittapuussa toisen maailmansodan aikana. Kautta historian asevoimiin on kuulunut eliitti- ja valiojoukkoja, joilla on suoritettu tavanomaisesta poikkeavia tehtäviä. Toisessa maailmansodassa tiedustelu- ja tuhoamistehtäviin käytettyjen joukkojen kehitys kiihtyi nopeasti. Miehitetyille alueille oli tarve muodostaa uusia rintamia esimerkiksi tukemaan vastarintaliikkeitä sekä tiedustelemaan ja tuhoamaan vastustajan avainkohteita. Toteutuksen mahdollisti kaksi teknistä innovaatiota: radio ja ilmakuljetteisuus. Sotataidollisesti syvä taistelu ja operointi vastustajan selustassa olivat keskeisessä asemassa esimerkiksi venäläisessä ajattelussa ennen maailmansotaa.

Toisen maailmansodan jälkeen pääosa erikoisjoukoista lakkautettiin. Tähän oli syynä muun muassa usko ydinaseiden kaikkivoipaisuuteen.  Joukoille muodostui kuitenkin nopeasti tarve; kylmän sodan vastakkainasettelussa erikoisjoukkoja suunniteltiin käytettävän vastustajan selustassa tiedusteluun sekä tuhoamistehtäviin. Keskeinen maali olivat ydinaseiden laukaisualustat. Edelleen kylmän sodan osapuolet rakensivat erikoisjoukkojaan tukemaan vallankumouksellisia ryhmittymiä vastustajan selustassa. Kolmas katalysaattori olivat siirtomaina olleiden kolmannen maailman valtioiden itsenäistymistaistelut. Monessa yhteydessä tämä ei tapahtunut rauhanomaisesti vaan prosessi kietoutui veristen sisällissotien ympärille. Näissä sodissa erikoisjoukkojen rooliksi muodostui pääasiassa vastavallankumouksellisen taistelun tukeminen.

Joukkojen rooli korostui Vietnamin sodassa jopa siinä määrin, että määrä alkoi korvata laatua. Kesti vuoteen 1980 ennen kuin erikoisjoukkoja ryhdyttiin vakavasti tarkastelemaan aselajiin tai puolustushaaraan verrattavana suorituskykynä. Vuonna 1980 Iranissa panttivankeina olleiden amerikkalaisten epäonnistunut pelastusoperaatio Eagle Claw herätti kuitenkin useat tahot miettimään, mikä meni pieleen. Yhdysvalloissa uudelleenorganisointi kesti kahdeksan vuotta asevoimien vastustaessa muutosta kiivaasti. Vielä esimerkiksi 1991 Persianlahden sodassa koalition joukkoja komentanut kenraali Schwarzkopf suhtautui erikoisjoukkoihin epäilevästi. Joukot kuitenkin onnistuivat hyvin tehtävissään ja lunastivat paikkansa osana asevoimien suorituskykyjen kokonaisuutta. Käytännössä Persianlahden sodan jälkeen erikoisjoukkoja on käytetty keskitetysti yhteisoperaatioympäristössä eli yhteistoiminnassa kaikkien puolustushaarojen kanssa.

Erikoisjoukkojen toiminnassa tapahtui suuri murros 1990-luvulla, kun kylmä sota päättyi. Todennäköisen vastustajan selustassa tiedustelu- ja tuhoamistehtäviin tarkoitettujen erikoiskoulutettujen joukkojen roolia oli mietittävä uudestaan. Perinteisessä rauhanturvaamisessa ei joukoille nähty järkevää roolia, koska joukkoja pidettiin liian aggressiivisina näihin tehtäviin. Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä erikoisjoukoille kuitenkin muodostui selvä tarve ja operaatioiden komentajat hyödynsivät kokemuksiinsa pohjautuen olemassa olevaa suorituskykyä. Bosnian ja Kosovon sodissa erikoisjoukot suorittivat tiedustelu- ja maalinosoitustehtäviä, valmistautuivat henkilöstön pelastusoperaatioihin ja jäljittivät sotarikollisia.

Erikoisjoukkojen täysimääräinen hyödyntäminen kulminoitui Afganistanissa ja Irakissa. Lyhyen ja intensiivisen taisteluvaiheen aikana amerikkalaisten ja brittien erikoisjoukkojen rooli korostui. Operaatioiden vakiintuessa toiminta siirtyi luonnollisesti osaksi kokonaisoperaatiota, vaikka joukoista ja niiden tehtävistä ei ole julkisuudessa juuri puhuttu. Voidaan kuitenkin todeta, että erikoisjoukot toimivat kahdella sektorilla. Ns. White SOF -joukkojen tehtävänä on pääasiassa tiedustelu ja sotilaallinen apu isäntämaan turvallisuusjoukoille. Näitä tehtäviä toteutetaan vakaammilla alueilla. Perinteisemmät kovemmat erikoisoperaatiot (Black SOF) kohdistuvat vastustajan avainhenkilöihin ja -kohteisiin. Nämäkin tehtävät pyritään toteuttamaan embedded partnering -periaatteella, yhteistoiminnassa isäntämaan erikoisjoukkojen kanssa. Nyrkkisääntönä voidaan todeta että noin 80 % Afganistanissa operoivista erikoisjoukoista osallistuu ANSF:n suorituskyvyn rakentamiseen toteuttamalla partnering-koulutusohjelmia.

Toinen erikoisjoukkojen tehtäväkenttä rakentui 1970-luvun terrorismin vastaisen taistelun vaatimuksista. Asevoimat ovat yleensä poliisia tukeva viranomainen, ja erikoisjoukon rooli vaihteleekin reservijoukosta aina vastuutoimijaksi asti. Yleensä asevoimien käytön tarve perustuu tarvittavaan volyymiin tai erityisen haasteelliseen tehtävään. Esimerkiksi Norjan erikoisjoukot valmistautuvat toimimaan Pohjanmeren öljynporauslautoilla. Saksassa taas rajavartiolaitos vastaa valtion sisäisestä toiminnasta, kun taas ulkomailla päätoimija voi olla asevoimien erikoisjoukot.

Kärjistäen erikoisjoukkojen historiassa voidaankin nähdä kaksi linjaa. Erikoisjoukot suorittavat perinteisiä tiedustelu- ja tuhoamistehtäviä vihollisen selustassa. Toinen linja muodostuu terrorismin torjunnasta ja vastavallankumouksellisesta taistelusta. Irakin ja Afganistanin operaatiossa nämä kaksi linjaa ovat käytännössä yhdistyneet.

Kiinnostava yksityiskohta on tarkastella erikoisjoukkojen tarpeen kehittymistä viimeisen seitsemän vuosikymmenen aikana. Jos 1950–60-luvuilla strategisen toimintaympäristön määräävät tekijät olivat kylmä sota (valmistautuminen toimintaan vastustajan selustassa kohteina erityisesti ydinasejärjestelmät), vastavallankumouksellinen taistelu ja ystävällismielisten maiden avustaminen, niin tulevaisuuden haasteet kirjataan esimerkiksi Yhdysvalloissa seuraavasti:

  • radikaalin jihadismin vastainen taistelu ja ystävällismielisten kansakuntien turvallisuusviranomaisten tukeminen
  • valmistautuminen sotilaalliseen konfliktiin Kiinan kanssa
  • joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen.

Edellä olevasta tarkastelusta nähdään, että erikoisjoukkojen käyttötarve ei ole muuttunut. Tulevaisuudessa voi arvioida kasvavan tarpeen ylläpitää joukkoja pysyvästi toiminta-alueillaan.

Perinteisesti onnistumiset ja epäonnistumiset ovat toimineet kehityksen katalysaattorina. 1990-luvulla kylmän sodan järjestelyt muokkautuivat tarvetta vastaavaksi esimerkiksi kriisinhallintaoperaatioiden toimintaympäristöön. Johtavat periaatteet ovat kaikkien puolustushaarojen yhteisoperaatioympäristö, erikoisjoukkojen kokoaminen yhteisen johdon alle sekä monikansallisten koalitioiden muodostaminen. Kysymys on olosuhteiden pakosta: joukkojen vähäinen määrä vaatii keskittämistä, ja erikoisoperaatiot pääsääntöisesti edellyttävät tukea muilta joukoilta.

Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana yksiköt ovat tulleet enemmän julkisuuteen. Poliittinen ja sotilaallinen johto ovat oppineet tiedostamaan joukkojen muodostaman lisäarvon. Erikoisjoukkojen toiminnan mahdollistamiseksi niiden on ollut pakko voittaa poliittisten ja sotilaallisten päätöksentekijöiden luottamus. Tämä on käytännössä tapahtunut hyvin pitkälle operatiivisen toiminnan ja positiivisten kokemusten kautta.


Tulosta Jaa

Päivitetty 30.08.2012